Here begins a small referate of travels that we have made in the Iberian Peninsula together.
In April 2006 we visited Barcelona, Valencia and Madrid, each for three days. We liked Barcelona, but somehow there was too much hazzle for our taste. We loved Valencia with it's funny houses and it's long park modified from a dried river bank.
Madrid was nicer than we expected but I remember wandering during a busy Monday morning that how could you ever calm down and relax if you would imagined yourself working there in the city centre. Too big, I thought, for a guy from the forests in the north.
I want to stress that we had no concrete plans, dreams yeah, on that time that we ever actually would live in Spain...
However, here we have been since Septmember 2007, and visited quite a satisfactionary list of 'sitios'.
Our first trip was to El Escorial, an old monastery village 20 miles from home. The first real travel was by a decent cheap and comfortable bus to Granada in Andalucia. That was in the beginning of November, during local bank holidays.
Specialities during that trip was the unprepared hike to the top of Sierra Nevada. In other words; climbing to 3400 m with NO drinks nor other food supplies. Next day, with sunburned faces entrancing mistakenly but honestly without fee to Alhambra. To be mentioned also that I succesfully joined a couple of international workmeetings online from the hotelroom with the prereservated ADSL.
In the first days of December we headed north, to Aragon. First to 'Monastery de Piedra' to admire its waterfalls. Then to Zaragoza, another huge, for us pretty 'unknown', city. After Zaragoza we headed the rented Skoda Octacia eaven more north to Pyreneés driving through astonishing, and wonderful mountain rouds to Monasteria de Peña.
Finally, we spent one night in a ski resort called Jaca, close to the French border. While returning home we spotted some deserted villages, where we stopped to have some unplanned but nice breaks. A planned brake with a proper spanish Sunday dining was held in Soria.
Story to be continued... and there will be revealed something about our first trip to Portugal, where among many nice things, some bad words were used in the Portuguese road toll...
soini
maanantai 31. maaliskuuta 2008
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Kolmenkympin kriisin ensioireet
Lähetin tänään s-postia opiskelukaverilleni, jonka osoite on nimi_89@hotmail.com. Eilisellä espanjan tunnilla yksi vaihtari taas kertoi "tosi vanhasta" eli kolmikymppisestä kämppiksestään, jota ko. espanjan opiskelija kutsuu äidiksi! Toivottavasti selviän yliopistosta pois ennen kuin joudun samoille kursseille 90-luvulla syntyneiden kanssa.
Yli-ikäisenä opiskelijana yritän sulautua joukkoon näyttämällä teiniopiskelijalta ja mieluiten niin, että vaikuttaa siltä, etten panosta ulkonäkööni. Tilannetta on hankaloittanut kommunikaatio-ongelma kampaajan kanssa. Jokaisen kampaajallakäynnin jälkeen näytän karummalta. Juuri nyt päässäni on (tahattomasti) epätasaiseksi saksittu hapsu, joka riitelee hiusten luonnollisen kasvusuunnan kanssa ja liiskaantuu päähän kiinni. Yritän pelastaa tilanteen tanakalla vahauksella ja aurinkolaseilla.
Vaateongelma johtuu lähinnä laiskuudestani. En ole innokas shoppailija, enkä viitsi lähteä Madridiin katselemaan kauppoja. Kulutustani hillitsee myös ympäristönäkökulma. Lopputuloksena on erittäin kulahtanut kaapillinen vaatteita, joista osa on väärän kokoisia: Alennusmyynnistä ostettuja tavoitevaatteita tai roikkuviksi venähtäneitä farkkuja. Alennusmyynneissä innostuin ostamaan 2 farkut (Pepe Jeans - kuulostaa laadukkaalta ja tyylikkäältä). Toiset näyttävät hyviltä, kun en liiku, mutta ovat väärän malliset ja kiristävät reisistä ja roikkuvat vyötäröltä. Toiset ovat kuluneet jo puhki. Tarvitsisin stailistin, joka ei hämääntyisi alennusmyynneistä, tuntisi vaatteiden ekologiset jalanjäljet, osaisi muokata vartaloni oikaan kuosiin viisailla vaatevalinnoilla, raikastaisi karderooppini muutamalla laadukkaalla ostoksella, tuntisi Madridin kirpparit jne.
Iästä on joissain asoissa toki etuakin. Vahvuuteni opiskelukavereihin verrattuna on iho. Akne ei enää vaivaa ja kai kasvisruokakin auttaa. Mutta tästäkään ei voi innostua liikaa, ihoni on nimittäin atooppinen ja vaatii oikean rasvavalikoiman pysyäkseen kunnossa. Rasvat ovat onneksi tällä hetkellä järjestyksessä, koska kävin juuri ihotautilääkärillä. Tämän bonuksen tarjosi Kela, joka lopulta myönsi minulle EU-kelakortin.
Ulkonäkökriisillä on ollut positiivinen vaikutus elintapoihini: Silmänympärysryppyjen pelossa käytän aurinkolaseja pilvipoudallakin, alkoholinkäytössä yritän pysyä J-käyrän pohjalla (viinilasi päivässä, mikä takaa pisimmän mahdollisen odotettavissa olevan eliniän), panostan hyviin yöuniin, kuminauhajumppaan käsivarsiani toppikuntoon, laukkaan pitkin lammaspolkuja selluliittia sulattamassa... Toisin sanoen elän kuin neuroottinen mummo, jotta näyttäisin huolettomalta teiniltä.
Yli-ikäisenä opiskelijana yritän sulautua joukkoon näyttämällä teiniopiskelijalta ja mieluiten niin, että vaikuttaa siltä, etten panosta ulkonäkööni. Tilannetta on hankaloittanut kommunikaatio-ongelma kampaajan kanssa. Jokaisen kampaajallakäynnin jälkeen näytän karummalta. Juuri nyt päässäni on (tahattomasti) epätasaiseksi saksittu hapsu, joka riitelee hiusten luonnollisen kasvusuunnan kanssa ja liiskaantuu päähän kiinni. Yritän pelastaa tilanteen tanakalla vahauksella ja aurinkolaseilla.
Vaateongelma johtuu lähinnä laiskuudestani. En ole innokas shoppailija, enkä viitsi lähteä Madridiin katselemaan kauppoja. Kulutustani hillitsee myös ympäristönäkökulma. Lopputuloksena on erittäin kulahtanut kaapillinen vaatteita, joista osa on väärän kokoisia: Alennusmyynnistä ostettuja tavoitevaatteita tai roikkuviksi venähtäneitä farkkuja. Alennusmyynneissä innostuin ostamaan 2 farkut (Pepe Jeans - kuulostaa laadukkaalta ja tyylikkäältä). Toiset näyttävät hyviltä, kun en liiku, mutta ovat väärän malliset ja kiristävät reisistä ja roikkuvat vyötäröltä. Toiset ovat kuluneet jo puhki. Tarvitsisin stailistin, joka ei hämääntyisi alennusmyynneistä, tuntisi vaatteiden ekologiset jalanjäljet, osaisi muokata vartaloni oikaan kuosiin viisailla vaatevalinnoilla, raikastaisi karderooppini muutamalla laadukkaalla ostoksella, tuntisi Madridin kirpparit jne.
Iästä on joissain asoissa toki etuakin. Vahvuuteni opiskelukavereihin verrattuna on iho. Akne ei enää vaivaa ja kai kasvisruokakin auttaa. Mutta tästäkään ei voi innostua liikaa, ihoni on nimittäin atooppinen ja vaatii oikean rasvavalikoiman pysyäkseen kunnossa. Rasvat ovat onneksi tällä hetkellä järjestyksessä, koska kävin juuri ihotautilääkärillä. Tämän bonuksen tarjosi Kela, joka lopulta myönsi minulle EU-kelakortin.
Ulkonäkökriisillä on ollut positiivinen vaikutus elintapoihini: Silmänympärysryppyjen pelossa käytän aurinkolaseja pilvipoudallakin, alkoholinkäytössä yritän pysyä J-käyrän pohjalla (viinilasi päivässä, mikä takaa pisimmän mahdollisen odotettavissa olevan eliniän), panostan hyviin yöuniin, kuminauhajumppaan käsivarsiani toppikuntoon, laukkaan pitkin lammaspolkuja selluliittia sulattamassa... Toisin sanoen elän kuin neuroottinen mummo, jotta näyttäisin huolettomalta teiniltä.
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Malboro-miehiä ratsailla
Viikonloppuna eivät suunnitelmat stressanneet. Mietimme viime viikolla laiskasti, josko jaksaisimme tehdä jotain pääsiäisviikon alkajaisiksi, mutta emme saaneet järjestettyä mitään. Torstaina ratsastuksenopettajani puhui tutustaan Rafaelista, joka vetää maastoja tunnin ajomatkan päässä Madridista. Innostuimme soittamaan Rafaelille ja yllättäen ratsastusretki järjestyi heti seuraavalle (=viime) lauantaille. Meillä on piinaavia kokemuksia turistimaastoista huonosti pidetyillä hevosilla ja tiukkasimme Rafaelilta moneen kertaan retken tasosta - eihän varmasti ratsasteta maantien laitaa. Eikä ratsastettu.
Gredosin kylä - espanjalaisittain tunnin, meidän ajotyylillä 2,5, ajomatkan päässä Madridista - osoittautui oikeaksi hevosparatiisiksi. Rafaelin talli oli pienen kylän laidalla, samanlainen pieni-ikkunainen kivitalo kuin kylän muutkin rakennukset. Tapasimme retken vetäjän ja muut ratsastajat aamulla tallin viereisessä baarissa ja seurueen tyyli lupasi hyvää: hyväntuulisia miehiä cowboy-hatut vinossa. Hevoset olivat pieniä ja sitkeitä arabiristeytyksiä, joita Rafael hoiti rennon asiantuntevasti.
Minuun teki vaikutuksen "luonnonmukainen" hevosmiestaito: hevoset viettivät vapaa-aikansa isossa laumassa laitumella, eikä matkalla eteen tulleista asioista tehty numeroa. Monella tallilla sorrutaan hysteeriseen hevosten hyysäämiseen, mistä seuraa huonosti käyttäytyviä ja arkoja hevosia, jotka eivät luota ihmisiin johtajinaan. Orien käsittely mittaa mielestäni tallin hevosmiestaitoa hyvin ja Rafaelin luona oreja pidettiin siinä missä tammoja ja ruuniakin. Tallissa orit pysyivät samanlaisen ketjun takana kuin muutkin, eikä niihin pidetty maastossa mitään kunnioittavia välejä. Baaritaukojen ajaksi orit sidottiin eri puihin kuin muut hevoset:)
Heppojen kyydistä näimme lumihuippuja, jokia, kivisiä rinteitä, tammi- ja mäntymetsiä, kyliä, aaseja, vuohia ja lehmiä. Säännöllisin väliajoin pidettiin taukoja, hevosille joilla ja lähteillä, ihmisille baareissa. Gredosin paratiisi lumosi meidät niin, että jäimme yöksi hostelliin ja teimme sunnuntaina vielä toisen - tällä kertaa koko päivän mittaisen - vaelluksen. Suomalaisessa pöpelikössä heppailleelle tallin vieressä olevat majoitus-, kauppa- ym. palvelut tuntuivat uskomattoman käteviltä. Saa nähdä miten käy vuokra-auton laskun kanssa. Se piti palautta lauantai-iltana, mutta toimisto oli kiinni lauantai-iltapäivästä maanantaiaamuun ja elämme toivossa, ettei kukaan käynyt tarkastamassa tilannetta viikoloppuna. Jätimme auton parkkipaikalle ja avaimet postilaatikkoon myöhään sunnuntai-iltana...
Maastohevoset olivat energisiä ja Soini sai yhden vireimmistä. Hän kun oli soittanut kahteen kertaan ja tivannut retken korkeaa tasoa:) Soini pärjäsi hevosensa kanssa hienosti - nojaili oikeisiin suuntiin kivisillä rinteillä, löysi rytmin kolmen kilometrin laukkaan ja tasapainotti rauhallisuudellaan hevosen sähäkkää luonnetta. Ainut miinus tuli ulkoasusta, malboro-miesten seurassa turvakypärä ja -liivi syövät uskottavuutta. Mutta ratsastustaidon osalta "toijalaan"muuttoprojektimme on siis aikataulussa, kumpikin osaa nyt käydä maitokaupassa ratsastaen.
Gredosin kylä - espanjalaisittain tunnin, meidän ajotyylillä 2,5, ajomatkan päässä Madridista - osoittautui oikeaksi hevosparatiisiksi. Rafaelin talli oli pienen kylän laidalla, samanlainen pieni-ikkunainen kivitalo kuin kylän muutkin rakennukset. Tapasimme retken vetäjän ja muut ratsastajat aamulla tallin viereisessä baarissa ja seurueen tyyli lupasi hyvää: hyväntuulisia miehiä cowboy-hatut vinossa. Hevoset olivat pieniä ja sitkeitä arabiristeytyksiä, joita Rafael hoiti rennon asiantuntevasti.
Minuun teki vaikutuksen "luonnonmukainen" hevosmiestaito: hevoset viettivät vapaa-aikansa isossa laumassa laitumella, eikä matkalla eteen tulleista asioista tehty numeroa. Monella tallilla sorrutaan hysteeriseen hevosten hyysäämiseen, mistä seuraa huonosti käyttäytyviä ja arkoja hevosia, jotka eivät luota ihmisiin johtajinaan. Orien käsittely mittaa mielestäni tallin hevosmiestaitoa hyvin ja Rafaelin luona oreja pidettiin siinä missä tammoja ja ruuniakin. Tallissa orit pysyivät samanlaisen ketjun takana kuin muutkin, eikä niihin pidetty maastossa mitään kunnioittavia välejä. Baaritaukojen ajaksi orit sidottiin eri puihin kuin muut hevoset:)
Heppojen kyydistä näimme lumihuippuja, jokia, kivisiä rinteitä, tammi- ja mäntymetsiä, kyliä, aaseja, vuohia ja lehmiä. Säännöllisin väliajoin pidettiin taukoja, hevosille joilla ja lähteillä, ihmisille baareissa. Gredosin paratiisi lumosi meidät niin, että jäimme yöksi hostelliin ja teimme sunnuntaina vielä toisen - tällä kertaa koko päivän mittaisen - vaelluksen. Suomalaisessa pöpelikössä heppailleelle tallin vieressä olevat majoitus-, kauppa- ym. palvelut tuntuivat uskomattoman käteviltä. Saa nähdä miten käy vuokra-auton laskun kanssa. Se piti palautta lauantai-iltana, mutta toimisto oli kiinni lauantai-iltapäivästä maanantaiaamuun ja elämme toivossa, ettei kukaan käynyt tarkastamassa tilannetta viikoloppuna. Jätimme auton parkkipaikalle ja avaimet postilaatikkoon myöhään sunnuntai-iltana...
Maastohevoset olivat energisiä ja Soini sai yhden vireimmistä. Hän kun oli soittanut kahteen kertaan ja tivannut retken korkeaa tasoa:) Soini pärjäsi hevosensa kanssa hienosti - nojaili oikeisiin suuntiin kivisillä rinteillä, löysi rytmin kolmen kilometrin laukkaan ja tasapainotti rauhallisuudellaan hevosen sähäkkää luonnetta. Ainut miinus tuli ulkoasusta, malboro-miesten seurassa turvakypärä ja -liivi syövät uskottavuutta. Mutta ratsastustaidon osalta "toijalaan"muuttoprojektimme on siis aikataulussa, kumpikin osaa nyt käydä maitokaupassa ratsastaen.
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Vaaliviikonloppu pohjoisessa
Teimme viikonloppuna pikavisiitin Coruñaan, Espanjan luoteiskulmaan. Majailimme kolumbialaisen kaverimme luona, eikä aika käynyt pitkäksi. Ratsastuksenopettaja-lääkäri on energisin tyyppi, johon olen ikänä törmännyt, ja hän isännöi meille vauhdikkaan päivä- ja yöohjelman.
Pohjois-Espanjassa on vehreämpää kuin täällä Madridissa ja kaverimme talo oli kaupungin ulkopuolella metsän ja rappioromanttisen hedelmätarhan keskellä. En kylläkään saanut paljoa kannatusta luontohehkuttelulleni - koirat eivät olleet tottuneet hihnassa ulkoiluun ja keräämäni appelsiinit ja niistä puristamani mehu hävisivät kaupan jääteelle. Toisaalta minulla oli vaikeuksia kokea sitä, mitä Santiago de Compostelan katedraalin patsaita kyynelsilmin halaavat katolilaiset kokivat. Keskityin etsimään kirkosta kohtia, joissa näkyi arkkitehdin yksinkertainen kädenjälki - kivisiä, mutta siroja rakennelmia, joihin valo osui kauniisti. Puritaaninen makuni ei sulata kultaa, kimallusta eikä varsinkaan rumia härveleitä. Joku insinööri oli virittänyt katedraalin kattoon rakennustelineitä muistuttavan ratkaisun, josta roikkui 10 m pituinen köysi. Ikvisiittoreiden valheenpaljastuskonetta muistuttavalla systeemillä ilmeisesti heilutellaan suitsuketta pitkin kirkkoa...
Edellisessä tilityksessä taisin valittaa kehnosta ruuasta. Viikonloppumatkalla tilanne korjaantui - pohjoisen ravintola- ja kotiruuat maittoivat: kokeilimme mm. sunnuntaiaamun aloitusta Vermutilla ja mustekalalla. "Viinikujan" ensimmäisessä etapissa haikailin vielä kahvin ja kroisantin perään, mutta kolmannessa aamun tiukka aloitus tuntui jo huippuidealta. Nautimme brunssia yhdessä äänestämästä tulleiden espanjalaisten kanssa. Politiikan puhuminen ei oikein vielä luista, mutta pohjoisessa nationalistit ja ETA:n terroriteot tuntuivat puhuttavan.
Yhden vaalikeskustelun katsoin tv:stä ja päällimmäisenä mieleen jäi keskustelun hyökkäävyys ja mustavalkoisuun. "Populaaripuolueen" (konservatiivien) ainut argumentti oli talous, jonka sosialistit olivat kuulemma sössineet edellisellä hallituskaudellaan. Sosialisti-pääministeri yritti keskustelussa väistellä oppositiojohtajan hyökkäystä, ja puhui tasa-arvosta, avoimuudesta ja ilman papereita olevista laittomista maahanmuuttajista. Ja voitti vaalit.
Maan (poliittisen) ilmapiirin ymmärtäminen on kielipuolelle ulkomaalaiselle vaikeaa, mutta maahanmuuttajien asema on taatusti yksi Espanjan tärkeistä kysymyksistä. Täällä on paljon siirtolaisia Etelä-Amerikasta eikä aikakaan minun tuntemillani tallityöntekijöillä ole paperit kunnossa. Siirtolaisilla teetetään pitkiä päiviä kehnolla palkalla, ja mikä ehkä surullisinta, he ovat täysin riippuvaisia työnantajistaan. Kolumbialaiselta kaveriltamme olemme kuulleet tragikoomisia tarinoita maahanmuuttajan asemasta. Ystävämme eroaa monesta etelä-amerikkalaisesta siinä, että hänellä on koulutus ja lupa tehdä töitä Espanjassa. Tästä huolimatta, ja tämän takia, ystävämme on joutunut moniin täysin absurdeihin vaikeuksiin. Työnantajat eivät ole noudattaneet sopimuksia eivätkä ottaneet todesta oikeuksistaan kiinni pitävää siirtolaista. En tiennyt itkeä vai nauraa, kun tapasin kaverin niinikään kolumbialaisen
alivuokralaisen, joka ei ole maksanut vuokraansa vuoteen. Kuka on poikkeus ja mistä?
Pohjois-Espanjassa on vehreämpää kuin täällä Madridissa ja kaverimme talo oli kaupungin ulkopuolella metsän ja rappioromanttisen hedelmätarhan keskellä. En kylläkään saanut paljoa kannatusta luontohehkuttelulleni - koirat eivät olleet tottuneet hihnassa ulkoiluun ja keräämäni appelsiinit ja niistä puristamani mehu hävisivät kaupan jääteelle. Toisaalta minulla oli vaikeuksia kokea sitä, mitä Santiago de Compostelan katedraalin patsaita kyynelsilmin halaavat katolilaiset kokivat. Keskityin etsimään kirkosta kohtia, joissa näkyi arkkitehdin yksinkertainen kädenjälki - kivisiä, mutta siroja rakennelmia, joihin valo osui kauniisti. Puritaaninen makuni ei sulata kultaa, kimallusta eikä varsinkaan rumia härveleitä. Joku insinööri oli virittänyt katedraalin kattoon rakennustelineitä muistuttavan ratkaisun, josta roikkui 10 m pituinen köysi. Ikvisiittoreiden valheenpaljastuskonetta muistuttavalla systeemillä ilmeisesti heilutellaan suitsuketta pitkin kirkkoa...
Edellisessä tilityksessä taisin valittaa kehnosta ruuasta. Viikonloppumatkalla tilanne korjaantui - pohjoisen ravintola- ja kotiruuat maittoivat: kokeilimme mm. sunnuntaiaamun aloitusta Vermutilla ja mustekalalla. "Viinikujan" ensimmäisessä etapissa haikailin vielä kahvin ja kroisantin perään, mutta kolmannessa aamun tiukka aloitus tuntui jo huippuidealta. Nautimme brunssia yhdessä äänestämästä tulleiden espanjalaisten kanssa. Politiikan puhuminen ei oikein vielä luista, mutta pohjoisessa nationalistit ja ETA:n terroriteot tuntuivat puhuttavan.
Yhden vaalikeskustelun katsoin tv:stä ja päällimmäisenä mieleen jäi keskustelun hyökkäävyys ja mustavalkoisuun. "Populaaripuolueen" (konservatiivien) ainut argumentti oli talous, jonka sosialistit olivat kuulemma sössineet edellisellä hallituskaudellaan. Sosialisti-pääministeri yritti keskustelussa väistellä oppositiojohtajan hyökkäystä, ja puhui tasa-arvosta, avoimuudesta ja ilman papereita olevista laittomista maahanmuuttajista. Ja voitti vaalit.
Maan (poliittisen) ilmapiirin ymmärtäminen on kielipuolelle ulkomaalaiselle vaikeaa, mutta maahanmuuttajien asema on taatusti yksi Espanjan tärkeistä kysymyksistä. Täällä on paljon siirtolaisia Etelä-Amerikasta eikä aikakaan minun tuntemillani tallityöntekijöillä ole paperit kunnossa. Siirtolaisilla teetetään pitkiä päiviä kehnolla palkalla, ja mikä ehkä surullisinta, he ovat täysin riippuvaisia työnantajistaan. Kolumbialaiselta kaveriltamme olemme kuulleet tragikoomisia tarinoita maahanmuuttajan asemasta. Ystävämme eroaa monesta etelä-amerikkalaisesta siinä, että hänellä on koulutus ja lupa tehdä töitä Espanjassa. Tästä huolimatta, ja tämän takia, ystävämme on joutunut moniin täysin absurdeihin vaikeuksiin. Työnantajat eivät ole noudattaneet sopimuksia eivätkä ottaneet todesta oikeuksistaan kiinni pitävää siirtolaista. En tiennyt itkeä vai nauraa, kun tapasin kaverin niinikään kolumbialaisen
alivuokralaisen, joka ei ole maksanut vuokraansa vuoteen. Kuka on poikkeus ja mistä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
